Siksi oli siellä onnemme niinkuin alati kirkas, hiljainen ja kaunis ehtootähti, joka ei sammu, ei puhu, vaan ennustaa vain äänetönnä ihanaa unta ja rauhaisaa ja hellää yötä armaan luona ja hänen sylissään…
Ah niin…
Ah! Sillä minä karkoitin sinut, sinä ikävöityni, ja sinun hellyytesi minä luotani pois työnsin…
Ja siksi on nyt keitaani autio. Ei siellä lähde iloitse. Ei siellä mitään minulle ole, ja minun hellyydelleni ei ole muuta kuin hieta…
Minua onnetonta Leaa!
Vaan jos sinä ystävä vielä palata voisit! Jospa sinä jaksaisit anteeksi antaa ja unohtaa, niin…
Mutta ei. Et sinä voi. Mennyt on siis kaikki minulta. Niin ovat kaikki lähteneet kuin muuttavat linnut, jotka eivät koskaan palata voi…
Voi minua siis! Sillä minun sieluni janoaa sinun hellyyttäsi, ystävä, kuten janoaa kastetta Arabian kuiva, autio maa.
Mutta isä vain yhä heikkoni. Hänen sumeissa silmissään kuvastui jo kuoleman läheinen, lempeä tulo.
* * * * *