"Jehova on minulle kylliksi. Hän riittää minulle. Hän suojelkoon sinuakin nyt ja aina, ja Hänen olkoon kunnia ja valta iankaikkisesti. Amen."

Miten lujaa se puhe oli! Hän lepäsi rauhallisena, ja hänen luja uskonsa oli tervettä kuin harmaa vuori, johon ei ajan hammas pysty ja jota ei myrsky, ei mikään järkytä, ei koskaan sijoiltansa siirtää voi.

Mykkä äänettömyys. Eivät laulaneet enää viinikuurnan sotkijatkaan, ja tuuhean tammen alla oli autiota, sillä poistuneet olivat sieltä uhria leikkivät lapset.

Minä seison sumuihini sotkeutuneena, tuijotan ja hapuilen katseella jotakin. On tyhjää, kuin ilta. Äänet lakkaavat. Ainoastaan vanha spitaalinen Simeon laahustaa tietä pitkin. Nyt hän istahtaa jo äskeisen puun alle ja…

Ei mitään muuta. Toivo ja unelma alkoi järkkyä. Isän puheet vaikuttivat nyt tehoisasti kuin ratkova veitsi, joka ompeleita auki leikkaa, ja hänen sieluunsa alkoi sen järkkyvän sijalle levitä mykkä autius ja iloton tyhjyys, tyhjyys, jossa ei kuulunut ystävän ääntä, autius, jossa vain kädet hiljaa raukesivat ja ystävän muisto kuin joku kylmä ja kaukainen kuoleman kello yöpimeydessä hiljaa ja harvakseen läppäillen soi.

Vain siellä etäällä… siellä. Ja kaukana vuoristossa haihatteli hätäytyneenä vielä se iso lintu, joka oli eksynyt puolisostansa, ja vielä loitompana hukkuivat vuoriston ääriviivat hiljaa taivaan uinuvaan, haihtuvaan sineen.

XIII.

Meillä oli pieni ryytimaa ja ihana yrttitarha. Yhdessä me siinä olimme, ja meillä oli hiljainen rauha ja ainainen äänetön ilo…

Se yrttitarhamme oli niinkuin erämaan rauhaisa keidas. Linnut siinä ihanasti lauloivat, ja iloinen lähde puheli kuin leikkivä lapsi…

Ja siksi…