Väki kävi uhkaavaksi. Vaimot sähisivät ja riitelivät. Jo kohoteltiin nyrkkejä, mutta:
"Ei pelätä!"
Pappikin saapui ja alkoi nuhdella.
"Jehovan nimeen käsken minä teitä!" koveni se.
"Suus kiinni, sinä olemattomalle vaakkuja!… Jehovan!… Onpas pelätti!"
Vihdoin kiihtyi riita äärimmilleen. Väki aikoi jo käsiksi käydä, mutta saapui pakanoiden karavaani. Sen joukko asettui ahdistettujen matkustajien puolelle, ja yleisen melun ja huudon yhä vain yltyessä poistuivat Saul ja Stefaan liittyen pakanoiden joukkoon, joka yötä myöten jatkoi matkaa määräänsä kohti.
Oli jo lähellä puoliyötä. Karavaani leiriytyi nuotiotulille. Siinä ystävystyivät Saul ja Stefaan pakanoihin, ja yhdessä he siinä pilkkasivat aivan kuin kilvan sekä pakanoiden että Israelin jumalia.
"Sillä emme me niitä tarvitse… Emme me ole koskaan niiltä apua saaneet!" Niin todistivat pakanatkin jumalistansa. Kyllästyneet he niihin jo olivat. Eivät he enää halunneet niitä hartioillansa taakkana kantaa.
Me leluihimme vuoroin kyllästyvät ja vuoroin niitä ikävöivät lapset! — Ympärillä humisi yön pimeys. Jossain huuteli yövartija hetkien kulkua ilmoitellen, ja erään kalliosärmän takaa pilkahti nyt alhaalla vuorien takana kieriksivän kuun kirkas reuna. Se laajeni hitaasti. Kohta hohti kuu kokonaisena, kieri kapean vuori-raon yli, valaisten heittämällänsä kirkkaalla kuutamojuovalla palmujen yksinäiset latvat, ja vetäytyi sitten hiljaa raon toisen kalliosärmän taa.
Mutta jo sarasti aamu. Matalahkon vuorikeilan huippu leikkasi varjonsa hiljaa punertavaan aamuruskotaustaan. Valo alkoi levitä tasaisesti. Jo pistivät näkyviin plataanien ja seetrien jylhät latvat ja sypressien suipot pylväät, sitten hoikat viikunapuut, ja kohta koko aamuraikas metsä soi ihanassa aamuvalossa… Kuului jo työhön lähtevien peltomiesten puhelu, ja jättäen leirinsä lähti karavaani yksitoikkoisena juovana jonottamaan määräänsä kohti.