* * * * *
Ei sitä tiennyt, mikä siinä ihanassa samariattaressa hurmasi ja veti. Hänen kuvansa vain painui silmään pehmeänä, ihanana, puhtaana ja herkullisena. Se kosketti siellä hienoimpia hermoja niin lempeästi ja hellävaroen, kuin olisi arkaillut herättää ne hereille, viemään jotain viatonta salaista käskyä ja tietoa johonkin.
Nyt puuhaili hän huoneessansa yksin. Upea se huone oli ja herkullinen ja ihana kuten hän itsekin. Jokainen vaatteen laskos hyväili silmiä pehmeästi. Ei mikään särkenyt sitä kuvaa, joka hänestä silmään levollisesti painui. Ei mikään häirinnyt sitä sanatonta ääntä, jolla hänen kuvansa ja katseensa hellimmille hermoille sielussa puhui, eikä mistään kuulunut sinne maailman rauhaton melu.
Mutta se, joka hänet näki, hän…
Niin: En minä voi sinun huoneessasi ja sinun luonasi… ilman sinua olla, sinä ihana vaimo!
Mutta nyt oli hänen olennossaan jotain uutta, jotakin, jota ei ymmärtää voinut. Rauhallisesti hän liikuskeli, antoi katseensa levähtää uutimien laskoksissa ja puheli yksin:
"Niin… Olkoot ne kaikki edelleenkin niin."
Hän näytti muuttuvan hieman surulliseksi, mietti, mutta lisäsi sitten:
"Todistakoot ne vain minulle alati sitä… sitä, mikä oli!"
Sillä hän tiesi, että nyt ei sitä tule olemaan enää.