Kaksi ratsastajaa saapui silloin. Ovelle kolkutettiin, ja huoneeseen astuivat Stefaan ja Saul.
"Rauha Mestarissa!" tervehti heitä Seeba rauhallisena.
"Ja sinulle maailma ja kaikkinemme me!" oli vihjaava vastaus. Seeba ymmärsi sen. Hän aavistikin jo ilman vihjausta, mitä varten he olivat tulleet.
"Me sinua etsimme, sinä ihanin naisista!"
Sinua, sinä korvaus menetetystä, sinua, sinä…
Niin, ystäväni Saul! Et sinä puheillasi minua pettänyt! Parhaimman luo sinä polkuni johdit, ja minä kiitän sinua…
"Seeba!"
Mutta ei se hänelle pahastunut. Hymyili vain hellästi, mutta surullisesti, säälivästi.
"Minua etsitte!" alkoi hän sitten verkkaan, katse säälivänä, kuin lapselle puhuen.
"Sinua ainoaa!"