Mutta silloin tarttui Seeba hienosti Stefaanin käteen, vei hänet akkunan luo ja puhui:
"Nuori ystäväni Mestarissa!… Tulet myöhään… Ei… ei", korjasi hän äkkiä. "Tulit… et tullut liika aikaiseen."
Stefaan oli kuin lumottu. Ihana nainen seisoi kuin kuva, piti häntä hellästi kädestä kiinni, puhui edelleenkin lempeästi, hieman surullisesti, mutta sielussa suuri rauha. Kuten äiti lapselle hän kertoi:
"Katso, ystäväni…"
Minä en ymmärrä. Minä masennun. Minun vereni lakkaa kuohumasta. Sillä tämä ääni voittaa minut ja minä olen kuin lapsi ja…
"Ystäväni", jatkoi Seeba asiaansa. "Minä…"
Hän ikäänkuin muisteli:
"Minä menin äsken kaivolle, ja siellä istui Messias… Miksi vavahdat, ystäväni?… Istui Messias ja sanoi, kuinka monta miestä minulla on ollut, ja Hän puhdisti minut."
Stefaan aikoi irroittaa kätensä hänen kädestänsä.
"Ei, ystävä! Älä pelkää, sillä minä olen kuin äiti sinulle", esti häntä Seeba. "Minun suuren rauhani minä tahdon antaa sinulle." Ja osoittaen tietä puhui hän: