"Sinä näet tuon tien. Mene sitä myöten! Seuraa Hänen jälkiänsä, kysy kylistä ja kaupungeista, ja kun löydät, niin Hän puhdistaa sinut, niin ettet enää koskaan etsi sitä, mitä nyt luotani hakemaan tulit."
Vaiettiin. Kaikki äänet, kaikki maailman ilot, kaikki salaiset himot ja ihanat, hiljaa hiiviskelevät halut tuntuivat nyt loppuvan ja vaikenevan. Edessä oli vain ihanan naisen outo kuva ja Jerusalemiin päin häipyvä etäinen taivaanranta.
Minä menehdyn.
Mutta Seeba nosti ihanat kätensä siunaukseen ja siunasi hellästi, rauhallisesti:
"Hänen rauhansa ja siunauksensa vuotakoot, ystäväni, ylitsesi aina!"
Eikä mikään hänessä ja hänen äänessänsä nytkään särkenyt sitä kuvaa, jonka hän sieluun loi. Ei mikään häirinnyt sitä hienoa, jolla hän silmää kosketti aina. Ja kuitenkin hän nyt kosketti niin toisin…
Hän taltutti katseellansa kaiken sen, joka hellyydestä heräsi. Hän taltutti sen kuten äiti katseellansa haihduttaa huolet ja itkut lapsensa mielestä ja katsoo sinne silmistänsä levon ja rauhan.
Hän oli "Samarian vaimo". Masentuneina seisoivat nuoret miehet. Ja kuin harmaat varjot he poistuivat huoneesta, josta olivat luulleet löytävänsä maallisen taivaan riemuinensa, kaikkinensa mitä lempi siinä antaa voi.
* * * * *
Siispä: Voi minua!