Sillä nyt on laakso tyhjä. Enemmänkin: Kotinikin tyhjenee. Ovet joutuvat lukittaviksi. Minä olen yksin, ja minua ympäröi suuri häviön rauha.
Hänen isänsä näet oli kuollut. Ei hänellä nyt ollut enää muuta kuin
Haagar maailmassa. Sitä hän joskus hiljaa vaikertelikin Haagarille.
"Ainoastaan sinä minulla enää olet."
Mikä orpous!
Ja yhä hellemmät siteet kutoutuivat heidän välillensä. Enkä minä enää itkekään nyt. Kyynelittä ja alistuen minä suren. Yksin kannan minä murheitani ja katselen autiota laaksoa, jossa ei iloa, ei elämää minulle enää ole.
Ja silloin…
Niin. Kuolleet alkavat nousta nyt jo väkisinkin haudoistansa. Mieleeni muistuu yhä useammin Stefaan. Miten toisin olisikaan voinut olla! Ennallansa hyppisivät sadepurot ja hymyilisivät viinimaat siellä vuoririnteillänsä. Ja…
Mutta ei! Kuollut se kai on, mikä on kuollut ja jonka hauta on umpeen luotu. Etäällä sinä olet, ystäväni, etkä sinä luokseni palata tahdo, ja vanhat tutut tammet ja öljypuut vain katsovat mykkinä minuun.
Nyt oli Rebekka hänen luonansa. Se sääli häntä kuin siskoansa. Hänen tukkaansa se nyt hyväillen silitteli ja lohduttelevin äänin jostain puheli.
"Niin", tarttui silloin äkkiä Lea. "Oletko sinä onnellinen, Rebekka?"