"Minäkö?"
Mitä minä vastaisin? Herättäisikö kenties onneni kaipuuta ja surua hänessä?
"Oletko?"
"Niin… En minä onnetonkaan ole… Sillä, katso…"
Ja vähitellen alkoi puhe mennä vapaammin, ja povi avautui ja kertoi avoimemmin.
"Sillä katso, Lea… Ehkä se on niin", tapaili hän, "ehkä… tai varmaankin niin, että vasta se…"
Ei hän olisi tahtonut sitä suoraan sanoa, sitä lasta…
"… se, jonka me rakkautemme palkaksi miehestämme saamme"… se… no, lapsi… meidät vasta jalostaa…
Ne äidin tehtävät. Vasta niissä me jalostumme, saamme kaikkemme, mitä kaipaamme. Hän muuttui sitä selittäessään miettiväksi, vakavaksi. Vaiettiinkin jo hieman.
"Mutta sittenkin", lisäsi Rebekka. "Niin…"