Taas teki mieli vaieta. Silmäkulmaan vetäytyi miettivä vaimonilme. Kai se oli vakavaa.
"Mitä 'niin', Rebekka?"
"Niin!" ja hän lopetti ilmoittaen varmasti:
"Meihin ilmestyy miehemme ja hellyyden kaipuu itsestään… ajoittain…"
Sittenkin kun jo olemme siihen väsähtäneet. Se ilmestyy kuin linnulle halu lähteä taas ja taas pohjolaan pesimään.
"Niin, Lea… Ilman miestä me olemme kuin ajatuksettomat sanat."
Meissä olisi tyhjää ja autiota, kuten on vainiolla, jossa ei enää kuhilasta ole.
Seurasi vaitiolo. Puhe herätti Leassa taaskin sen hellyydenkaipuun, josta Rebekka oli puhunut. Kenelle hyvänsä olisi hänen pitänyt saada olla hellä, vaikka itsensä vuoksi. Samapa se, vaikka ilman vastalempeä. Hän oli surullinen.
Ja sitten hän äkkiä astui Rebekan luo, syleili häntä, silitteli hänen tukkaansa ja hymyillen puheli hänelle surullisesti:
"Niin, Rebekka!… Ehkä se on niin…"