Ah Herra! Sillä turhaan minä Sinun psaltariasi luen. Ei se voi lohduttaa minua…
Ei voi. Sillä Sinä ja Sinun psaltarisi olette paljon, vaan ette kaikkea minulle. Te lohdutatte minussa ainoastaan ihmisen, mutta jätätte osattomaksi vaimon minussa…
Ja siksi, Herra…
Miten surullinen minä taas tänäänkin olen! Miten autiota ja yksinäistä täällä laaksossa on kaikki minulle! Väkisinkin herää taas mielessä se jo sadasti ja taas sadasti ennenkin herännyt arka ajatus: Mitähän?
"Mitähän jos minä sittenkin Jerusalemiin lähden ja sinut, ystäväni
Stefaan, sieltä etsin!"…
Väkisinkin jää ajatus siihen mietteeseen levähtämään, ja surullisena katson minä sitä miettiessäni laaksoon. Siellä on tyhjää. Autioilla vainioilla ei aaltoile vilja. Kaivoilta ei kuulu iloa, ei eloa, ja tietä pitkin vaeltaa hidas joukko, ruumista paareilla kantaen.
* * * * *
Niin yksinäistä!
Tänään minua taas painostaa tavallista raskaammin. Koetan haihduttaa painajaistani puuhailuilla, mutta en vain tahdo siitä vapaaksi päästä.
Iltakin jo lähestyy. On niin hiljaista…