Koetan katsoa laaksoon. Siellä… tuolla törröttää kuin aave se kuivunut iso öljypuu, kuivat oksat sikin-sokin harallansa. Sen juurella kertovat Samuelin tappaneen hurskaan veljensä Hasaelin ja… Kai se senvuoksi kuivui…
Huh!… On kuin puistattaisi!… Minä pelkään avata isäni kuolinhuoneen ovea ja… Ah! Siellä taas hämähäkki verkkoansa kutoo!… Miten onttoina sen silmät katsovat! Minä pelkään yksinäni olla…
Aurinko olikin jo painunut vuorten taa, ja laaksoon oli jäänyt vain autio, kuoleutuva kajastevalo. Hän ei voinut nyt jäädä yksin huoneeseensa, vaan meni toimissansa puuhailevan Haagarin luo, katsoi häneen surullisesti ja kysyi äkkiä, kuin arkana, hitaasti anoen:
"Haagar! Rakastatko sinä minua?"
"Lapseni!" levitti Haagar hänelle sylinsä kuin äiti. Mutta Lea sulki hänen levitetyt kätensä, hänen odottavan syleilynsä, syleili itse häntä, katsoi kuin rukoillen silmiin ja anoi:
"Jos rakastat, niin ole minulle oma äiti!… Älä koskaan jätä minua yksin ja…"
Hän pysähtyi siinä, aikoi jättää sanomatta.
"Ja mitä? Sano loppuun, kulta!"
Lea mietti. Sanoi hän toki hitaasti, hiljaa ääntäen, kuin arkana anoen:
"Ja… jos sinä voisit sanoa, mitä tehdä pitää."