Sillä Sinä levität rauhasi kaiken yli, kukkaisten yli kedolla ja hartaan metsän yli ja…
Niinkuin morsiamen sinä puet siihen rauhaan kaiken. Niinkuin äiti tyttärensä pukee häihin, niin vaatetat Sinä kaiken anteeksiantamuksen ja levon ihanuudella.
"Lapset! Rauhan minä annan teille. Minun rauhani minä teille annan.
"En minä anna teille sitä rauhaa, jonka maailma antaa!
"Älköön siis teidän sydämenne murheellinen olko ja älkää peljätkö, sillä minä voitin maailman! Amen."
Amen, sillä sinua, maailma, jota me etsimme, ei siis enää meille ole!
* * * * *
Ilta jo lähestyi. Öljymäen rinteillä pitenivät varjot, ja sen itäinen puoli oli peittynyt tummaan pimentoon.
Äänettömänä, miettivänä ratsasti Stefaan saarnapaikalta kaupunkia kohti. Hänen sisälmyksiänsä poltti. Ei se ollut luonnollista janoa, mutta juoda hänen teki mieli. Ja hän poikkesi taas aamulliseen viinimajaan, istahti synkkänä ja mietiksi.
"Viiniä!" käski hän. Isoa könönenäänsä syyhytelien ehätti ukko sitä tuomaan. Majassa oli nyt muutamia uusiakin miehiä, pakanoita ja juutalaisia, savenvalajia ja kulkijaväkeä sekaisin, mutta yhä istuksivat siellä ne kaksi aamullistakin, Job ja Kerbus. He olivat päihtyneet ja olivat nyt joutuneet riitaan jumalistansa. Kumpikin kehui omaansa ja solvasi toisen jumalaa, ja ukko itse koki sovitella, kääntää leikiksi kaiken. Nyt ne riitelivät ja kinasivat aika tiukasti: