"Heh, sinä!… Mikä sinun jumalasi on! Jehova, sanon!" haukkua tolkutti tylsä pakana, aivan kuin älytön hölmö, sylkäisi halveksumissylen Jobin jumalalle ja ynseili:
"Ei ole akkaakaan… Mutta poika on!… Heh!"
Job kirosi, mutta pakana vain yltyi.
"Toisen akkaa!… Pty-hyi!" riiteli hän.
"Pakana!… Koira!" raivostui Job ja haukkui Kerbuksen jumalia:
"Raadon lihaakin!… Omaansa tuota!…" irvisti hän kita auki kuin älytön peto, ja se haavan arpi aivan kuin paistoi yli otsan.
"Miten tyhmä! Jumalasi, tarkoitan!… Heh!" kinasi hän kokien tylsin elein tolkuttaa sitä aamullista juttua krokodiilille-uhraamisesta, sitä peijausta. Nousi ankara riita.
"Koirat!… Pakanat!" jatkoi hän haukkumistansa. Veret kuohahtivat. Jatkettiin. Pakana ojenteli jo petkelemäisiä käsivarsiansa. Nyrkit nousivat iskuun, ja kohta he tarrasivat toisiinsa käsiksi, kumpikin oman jumalansa kunniaa ja valtaa siten puolustaen. He tappelivat niistä jumalistansa täydellä antautumisella ja viattomasti kuten lapset leluistansa. Toisetkin alkoivat käydä uhkaaviksi, kukin oman miehensä puolesta.
"Pakana!… Koiran syöjiä… ne sinun jumalasi!" huusi tylsä Job, silmät kiiluvina kuin tiikerin.
"Toisen akkaa… Jehovasi!… Heh! Ilman häitä…"