Hapset hajallansa juoksi Lea silloin katua pitkin ja ulos kaupungin portista, sinne, missä tuomitut kuoliaaksi kivitettiin.
"Voi minua!" vaikeroi hän menehtyneenä. Hän tuli kentälle. Siinä makasi kivitetyn murskaksi runneltu ruumis.
"Stefaan!" Hän kumartui ensimäisen marttyyrin ruumiin yli, suuteli sen kasvoja palavasti, huusi ja valitti ja itki:
"Stefaan! Minä, minä yksin syyllinen ja onneton olen!
"Armaani! Minä sinut hylkäsin ja pois sinut luotani sysäsin ja isäsi kodista karkoitin sinut!
"Ja siksi hajotkoot nyt hapseni kaikkiin tuuliin ja jääköön minuun vain ruumiini haju ja yksinäisyyden ja autiuden tunne!
"Ah Herra! Yksinäinen ja vieras olen minä nyt itsenikin edessä ja muukalainen siinä tuskassakin, mikä minulle enää maailmasta ainoana jäljellä on…"
Ja hän painui istumaan, ruumiin yli kumartuneena. Hänen kyyneleensä, jotka vuotivat kuolleen kasvoille, olivat niinkuin sade, ja ylhäällä hänen päällänsä leijaili vaaniva korppikotka.
* * * * *
"Ja minä olen näyttävä, kuinka paljon sinä olet kärsivä minun nimeni tähden!"