Rikkaan Sakeuksen tytär, ihana Lea, istui yksin kaivonkannella, yllään kirjava hame, jonka lämpimät, hiljaiset värit ikäänkuin uinahtivat viattomaksi, iloisaksi punaväriksi. Hennot kädet olivat solahtaneet helmaan raukeina, ja liikkumaton katse näytti ikäänkuin unohtuneena ja väsähtäneenä jääneen lepäämään johonkin sinne valaistun vuorensivun rinteelle. Siellä viheriöivät tammet tyyninä, ja pienet viinimaat hymyilivät niiden välissä kuin hymyilevät lapset. Eräällä kalliotöyräällä seisoi hiljainen lammas liikkumatta kuin kuva, ja sen pienet karitsat nukkuivat rauhallisina siinä aivan emänsä vierellä ruohokossa.
Miten ihanaa, rauhoittavaa! Tajuntakin tuntuu jo raukeavan, ja koko tämä hymyilevä, rikas, hiljainen kuva painuu sieluun tajuamatta.
Tajuamatta. Sillä ei hän sitä näkyä nyt tietoisesti tajunnut, ei edes katsonutkaan sitä. Hän istui vain, kuten niin usein ennenkin, mielessä vain se yksi ainoa salainen toivo, joka nyt taas hänet niin suurella rauhalla täytti. Salattu se toivo kaikilta oli, ja kuitenkin se oli kautta aikojen ollut Israelissa jokaisen parhaan ja puhtaimman tyttären ihanin, suloisin unelma.
Ah!
Mutta yhä vain hiljenee ja ihanoituu tyyni ilta. Vain aavistus hiipii mieleen ääneti kuin uni.
"Tsip!"
Pieni etelänlintunen se taisi niin hiljaa kertasen tirskahtaa. Sitten taas nukkui kaikki ihanuudessa.
Oikeastaan tämä hänen sielunsa salainen, hiljainen toivo oli saanut hänessä vallan äitivainajan kertoman vanhan ennustuksen johdosta. Nämä ajat olivat kiihkeän odotuksen ja siitä johtuvien näkyjen aikoja. Perheen ystävä, vanha, hurskas pappi Hilkia, oli kertonut nähneensä unessa Herran, joka oli sanonut:
"Sano Sakeuksen vaimolle: Älä murehdi tyttäresi teistä, sillä siitä, missä hänen juhtansa väsyy, alkaa tiensä Hän, joka tuleva on!"
Sitä sanomaa! Taaskin sitä muistellessa häipyvät tajunnasta maailman ihanuus, sen ilot ja sen ihanat värit.