Ja siksi vaipuvat taas hänen kätensä helmaan kuin väsyneinä, kuin onnesta hiljaa rauenneina, ja samaan helmaan vajonneesta kirjasta luki hänen katseensa kohdan:
"Katso, neitsyt siittää ja synnyttää pojan, jonka hartioilla herraus on, ja Hänen nimensä pitää oleman Immanuel, Väkevä Jumala, Ihmeellinen neuvonantaja ja Rauhan päämies."
Niin, Herra! Minä aavistan, että minä olen se neitsyt, jonka Sinä Häntä kantamaan valinnut olet. Minun poveni äänetön lämpö ja minun hiljainen tajuni sanoo sen sanoilla minulle, ja siksi lakkaa minussa nyt taas maailma kaikkinensa ja minä tahdon antautua siihen rauhaisaan onneen, jonka Sinä, Herra, kuin kaukaisen, ihanan kajasteen, näin jo lähetät minulle.
"Lea!" kuului häntä tiedustava ääni.
"Ah! Se on isäni ääni!"
Hän ikäänkuin havahtui. Helmaan rauenneet kädetkin kuin nukkuvat linnunpoikaset liikahtivat, ja hän mietti isästänsä:
"Tulleeko hän taas puhumaan siitä…"
Sillä se oli oikeastaan vanha sukulupaus. Pitkät ajat oli hänen isänsä Sakeus riidellyt Jooaksen, Stefaanin isän kanssa viinimaista, ja katkera viha oli eroittanut heidät. Mutta sitten kerran he olivat joutuneet Jerikon tiellä ryövärien käsiin. Yhdessä he olivat taistelleet päiväkauden niitä vastaan. Uskollisesti he olivat pysyneet rinnatusten, toinen toisensa apuna, ja pelastuttuaan he olivat vannoneet Jumalan edessä keskinäisen sukusovinnon. Riemuiten he olivat vetäneet uudet rajat viinimaille ja luvanneet, että heidän kummankin ainoan lapsen, Lean ja Stefaanin kautta suvut ovat yhtyvät yhdeksi veren siteillä. Miete vierähti taas siihen, ja tuntui, kuin olisi poskeen noussut joku hellä lämpö.
"Ei niin, etten minä häntä rakastaisi… Stefaania…"
Sen minä tajuan ja hiljaa, tahtomattani tunnustan. Kun hän nuorilla, kauniilla silmillänsä katsoo minuun ujoillen, joskus kuin surullisesti, vaieten, ja kun hän kiharaisen päänsä silloin johonkin miettien nojaa, niin…