Minä tahtoisin silloin aina hellästi tarjota olkapääni hänelle, että hän siihen päänsä nojaisi. Kainalossani tahtoisin valmistaa hänelle rauhan ja onnen ja kuiskata hänelle hellän sanan:
"Ah, Stefaan!"
Miten nyt vierähtikin taas mieli ja katsekin hieman kuin muuksi.
Helteisemmäksikö? Kaipaavaksiko?
Kenties… Syleileehän hento murattikin hellästi tukeansa, ja hennoimmillaan kukkivassa luonnossa hiipii kaikkialla se hellä aavistus… se…
"Ah minua!"
Hennot sormet liikahtelivat helmassa hiljaa, kuin hieman lämmenneinä, hermostuneina. Jotain hypistellen ja…
"Mutta ei! Pois se ajatuskin minusta. Pois!"
Se mikä pienempi on minussa, väistyköön suuremman tieltä!
Hän raukesi taas ihanaan toivoonsa. Joku pieni vain oli sattunut veden tyyneen pintaan ja rikkonut sitä nostaen vähäisen, orvon väreen. Mutta nyt se väre kuoli pois. Pinta on tyyni taas, ja jäljellä on vain se ihana, äänetön, etäinen kajaste.
Isä tulikin jo luo. Viimeisenä viitenä vuotena hän oli äidin kuoleman aiheuttaman surun painamana vanhentunut vuosikymmenen. Harmaat olivat jo hiukset ja parta. Tauti oli murtanut jalkojen voiman ja kuivuttanut niveliäkin, niin että sauvalta täytyi ainaista apua hakea. Sen turvin hän saapui nytkin.