Iloitsevat poudat yhä vain peittivät viinimäkiä. Rauhallisena kypsyi sen lämmössä rypäle. Tyyntä vain ja ihanaa. Ei tuulenhengähdystäkään eikä ääntä, vaan ainoastaan poudan, äänettömänä iloitsevan poudan heleä rauha.

Siinä tienvierellä oli vanha, vehmas tammi. Tuuheana, laaja- ja matalalatvaisena seisoi se tuttu puu siinä keskellä laaksopohjan heleätä kenttää, ja ohimot vielä kuumeisina istahti Lea sen pehmeään varjoon. Ajatukset olivat rauenneet, ja katse kääntyi vuoren päivänpaisteiselle rinteelle.

Miten väririkas se oli, miten poutaisen ja rauhallisen israelimainen! Mutta ei hän siitä nyt välittänyt. Muuten vain väsyi katse jäämään siihen kuvaan, ja kädet vaipuivat taas helmaan. Ruskeamekkoinen paimen siellä vuorenrinteellä näkyi rauhallisesti sauva kädessä kulkien ajavan pitkän-pitkää lammasriviä. Lampaat kulkivat kapealla polulla perätysten, yksitellen, hiljaa ja rauhallisesti kuten vaeltavat lapset, ja koko tuo pitkä jono suoltui levollisesti ja tasaisesti kuin nuora luikertelevaa polkua myöten ylävämmille syöttömaille. Se rauhallinen kulkue antoi päivänpaisteiselle vuoririnnetaustalle ainoan elon, minkä hän siellä näki, ja katseen siinä levätessä upposi se kuva sieluun kuin joku himmeä uni.

Ah niin!

Ja nyt tuntuu minun oloni taas niin rauhalliselta. Tahtoisin sulkea silmäni ja antaa käsien näin iäti kuin arkojen, nukkuvien lintusten levätä helmassani. On kuin kulkisi verikin vain hiljaa hiipien suonissani ja kuin minulla ei olisi enää muuta maailmaa kuin ihana, pian täyttyvä toivoni…

Ah meitä!

Nopeasti kuin säikähtyneet linnut lentelevät elämämme yli myrskyt ja tyynet, valot ja varjot. Kiitäen syöksyvät onnen hetket päittemme yli, ja vinhaan lentävät niiden jäljestä ylitsemme ja ohitsemme ne, joita me onnettomuudeksi uskomme ja sanomme.

Ja niin on meidän elämämme vaihtelua vain. Ei onnea, ei onnettomuutta, sillä niitä ei ole… ei liene… ei pitäisi olla…

"Lea!" tervehti häntä tuttu ääni.

"Ah!… Stefaan!… Sinä." Hän aivan säpsähti. Kiusallista hänen oli jäädä, mutta ei hän paetakaan voinut.