"Tervehdin sinua, Lea!"
Stefaan tuli metsästämästä, heitti jousensa maahan ja taittoi lehden tammesta ja varjorajalla seisten taivutteli sitä. Jotain tehdäksensä, kun puheen alkua ei tahtonut löytää nyt. Niin vaikenivat he tovin, arkailivat toisiinsa katsahtaakaan.
Sillä en minä tiedä, miksi minulta juuri hänen edessänsä nyt aina rohkeus puuttuu ja mieli on kuin lapsen, ja miksi…
Omituista. Suoniani raukaisee. Miksi juuri tämän avuttoman neidon edessä ovat voimani vain häipyvää hämyä, ja miksi…
"Tvirl… lirl!" antoi pikkulintu kirkkaalla, yksinäisellä tirskahduksella puhelun alun.
"Etkö istu?" kysäisi vihdoin Lea kuin itseksensä. Nuori mies katsahti silloin häneen nopeasti ja vasta hetkisen kuluttua sai tarjoavaan kysymykseen vastatuksi etsityillä sanoilla:
"Kävin metsästämässä, mutta…"
Hän taivutteli taas lehteä, kuin olisi koko mieli ja miete kiintynyt äkkiä siihen.
"Niin…" Lea sen äänsi.
Vaiettiin. Vihdoin kiintyi Lean katse nuoreen mieheen. Aluksi hän huomasi vain jotain ylimalkaista, kuten äsken siellä vuorenrinteellä: näki hänen seisovan alasluoduin, lehteen kiintynein katsein, miettivänä. Katse jäi häneen rauhallisena ja alkoi vähitellen eroittaa yksityiskohtia. Hän huomasi taas silmät, kuten ennenkin. Niiden katse näytti nyt vain surullisemmalta. Miksi?