Omituista…
Omituista, te minun herkät ajatuksenikin! Niin te pyrähdätte luotani kuin kananpojat emonsa luota, hajaannutte, enkä minä teitä enää kiinni saa, ja niin minä alan…
Todellakin: huomio houkutteli huomioon. Hän eroitti nyt jo silmäluomien ja silmäkulmien pikkupiirteet, joita ei koskaan ennen ollut huomannutkaan, ja…
"Ah!"
Niissäkin oli nyt jotain surullista, kärsivääkin. Hän alkoi heltyä, alkoi…
Te ajatus-parkani! Te turvattomat linnunpoikaset. Miksi luotani hajaannutte ja miksi minut hajaantuessanne johdatte huoliin?
"Niin!" äänsi hän vihdoin kuin itseksensä, jotain sanoaksensa, kun heltynyt mieli nyt niin käski.
Stefaan katsahti häneen silloin, ja heidän katseensa kohtasivat toisensa ja kuin arkaillen oitis erosivat taas.
Lapset. Linnut, jotka vaistomaisesti tajuavat, että kevät kutsuinensa on heillekin tullut jo. Siellä Israelin poutaisilla mailla kukkivat jo viinipuut ja tarjoutuvat heille pesimispuiksi, mutta he…
Vaiettiin. Ei ollut sanoja puhua.