Oi laakso! Yöt ja päivät kiitävät sinun ylitsesi. Tuulet ja tyynet sinun päällitsesi lentävät, tulevat ja sitä tietänsä poistuvat taas, ja sinä jäät yksin.
Syys tulee, ja kukkasi ovat lakastuneet, eivätkä sääskesi enää survo, ja jäljellä on tyhjyys…
Kevät saapuu, ja muuttolinnut, joille talveksi suojan soit, lähtevät pohjoiseen… lähtevät kaikki kaksin ja autiuden jälkeensä jättävät…
Muuttolinnut! Miksi ne lähtevät ja mihin?
Outo ja salainen kysymys! Miksi heräät meissä, vaikkemme sitä tahdokaan? Ovatko juuresi niin syvällä meissä, ettemme vaieta voi emmekä kysymättä olla?
Ja jos ne meissä ovat, niin missä: povessako?… veressäkö?… hyvässäkö vai pahassa ovat ne juuresi silloin?
Ilta lientyi yhä öisemmäksi. Hieno hämärä alkoi verhota äskeisiä valoisia rinteitä ja maita. Tammet ja leipäpuut tummenivat mykiksi. Ei peittänyt valo nyt viinimaita, ja kuin yövartija seisoi tummalatvainen palmu siellä täällä.
Mutta yhä istui Lea akkunan ääressä ja katsoi ilman selvää ajatusta. Mielessä vain väikkyi epäselvä kuva: orpo mies, joka autiossa laaksossa ystävättä kulkee…
Kulkee…
Mitä?… Minä värähdän, kuin olisi vereni jotenkin sykähtänyt tai…