Mutta se oli kai yö, joka nyt juuri alkaa ummistua… Se se kai minua säikähdyksellä sykähdytti… Minä koetan taas vain rauhoittua ja karkoittaa mielestäni levottomat kuvat.
Mutta ei! Ei se onnistu nyt. Taaskin nousee sieluuni outo kuva. Taaskin vaeltaa tyhjässä laaksossa orpo mies, jolla ei ole ystävää. Laaksossa ei ole eloa, ei iloa. Puut viheriöivät mykkinä kuin hautausmaalla. Vuoriseinät rapautuvat ja murenevat hiljaa, ja rento muratti ja voimattomat köynnökset kokevat pyrkiä kallion kupeita pitkin ylös.
Ei mitään muuta! Avuton, ystävätön muratti! Ken auttaisi sinua täällä ja ken lohduttaisi orpoa, jolla ei ystävää ole?
Niin! Ja hellä kyynel kiilsi Lean silmässä silloin, kiilsi ja sumensi silmän kirkkaudellansa, ja vuorirotkoissa haikaili jo iltayön yhä sakeneva, äänetön hämärä.
Yötä se on jo, mutta en minä nukkua tahdo. Jo palaa lamppu isän huoneessa, mutta valveilla tahdon minä olla nyt…
Jo syttyvät taivaalle tähdet. Jo hymyilevät ne yönvalot siellä kuin viattomat lapset, mutta ei minun silmiini uni vain tulisi…
Tähdet armaat! Tiedättekö miksi silmäni nyt ovat kosteat ja miksi kyynel niin herkästi heruu niistä?
Mutta ei. Eivät ne vastaa, eivät ne tiedä. Eivät kai ne minun murheestani huolinekaan nyt. —
Niin hän ajatuksin lausui ja vapaasti antoi kyynelien sataa helmaan, ja hennot kädet, jotka siellä helmassa lepäsivät nytkin, ne tunsivat, miten palavina ne kyynelet satoivat sinne ja miten paljosta poveen salatusta ne kertoivat.
"Israelin Jumala!"