Se oli isän ääni. Iltarukoustaan vanhus siellä rukoili nyt kuten aina.
Lea kuuli, kuinka hän jatkoi:
"Jos tähdet taivaalta putoaisivat, niin en minä Sinusta putoa. Sillä jos taivaan vahvuus pettäisikin, niin et Sinä petä etkä minua putoamaan jätä!"
Mikä lujuus! Lea vavahti, heräsi. Laakson autius ja orpous haihtui kuin sumu. Isä jatkoi:
"Kaikki muu on niinkuin savua, ja niinkuin tuulta se on."
Kaikkiko? Sekin, jonka vuoksi äsken kyyneleeni vuoti? Jehovani! — Isä jatkoi:
"Ne tulevat kuin muuttolinnut, ja kuten poistuvat muuttolinnut ne lähtevät meistä taas, ja jäljelle jää meissä autius ja tyhjä."
Mikä kolkkous, toivottomuus! Lea tuijotti kuin johonkin pimeään. Hän oli herännyt.
"Niin menee maailma, sen ilot, sen rakkaus, sen kaikki. Sinä yksin pysyt kuin vuori.
"Sinun olkoon kiitos ja kunnia nyt ja iankaikkisesti! Amen."
Oli hiljaista. Kaikki tuntui Lealta häviävän, yökin ja laakso. Se autiuskin tuntui jo häviävän vieläkin autiomman tieltä. Kaikki hajosi tyhjäksi ja tomuksi, luhistui olemattomaksi.