Ja paljon niitä vaivaisia olikin nyt. Vuorilta olivat ne tänne rikkaiden laaksoon laskeutuneet tai kiertäneet vuorten takaakin. Rikkaan Sakeuksenkin pellolla oli tähkien poimijoita joukoittain. Ne olivat viheliäisiä kerjäläisiä ja rampoja, ja lain mukaan oli niiden varalta jätetty peltojen kulmiin puolet viljaa leikkaamatta.
"Jehova siunatkoon rikkaan antajan kättä!" kiittelivät vainion isännän hyvyyttä jotkut. Lea oli tullut heidän joukkoonsa katsomaan ja jakoi almuja heille.
"Siunatkoon!… Siunatkoon!" vaakkuivat ryysyiset vaimot silloin kiitosta hänelle. Monethan niistä tunsivatkin hänet ja rakastivat häntä. Nyt ne ihailivat hänen kauneuttansa, vaakkuen hyvittelyä:
"Kuin He-erran kukka!… Niinkuin Je-ehovan ruusu!"
"O-onni hänelle!… O-onni ja siunaus hänelle!"
Hän oli silloin taas onnellinen ja iloinen, ja elämä oli hänelle niinkuin iloinen elojuhla, joka juuri äsken oli ohi mennyt. Hän katsoi väririkkaalle vuorenrinteelle. Siellä päivänpaisteessa kynti mies rauhallisena vainiota härällä, ja kaivolla seisoi vaimo liikkumattomana kuin ihana kuva, puku laskoksille poimuttuneena ja vesiruukkua olallansa pidellen.
Ah!
Niin käy huokaus alati idästä länteen.
Sillä lyhyt on meidän mittamme maasta, ja vielä lyhyemmät meidän ilomme ovat. Kuplia ne ovat, joita tuuli kohottaa ja taas paikalla särkee. Nytkin ne ilot särkivät itse itsensä häneltä.
He johtuivat näet äskeisestä puhumaan tästä asiasta, joka oli hänen elämänsä sydän ja kaikki, Hänestä, jota hän jo ikäänkuin kohdussansa kantavansa uskoi. Vaimoista hurskaimmat kun siunailivat Jehovan hyvyyttä, niin epäuskoiset nousivat vastustamaan sitä.