"Vain Jehovassa on kaikki, mikä pysyy. Hänessä me värisemme kuin haavassa lehdet. Ja niin kauan kuin haavanlehti puussansa terveenä pysyy, se myöskin pysyy viheriäisenä… Niin mekin…"
Miten raskasta! Huountakin ahdisti sairasta rintaa.
"Mekin…" jatkoi hän vaivoin, "me viheriöimme vain niin kauan kuin me
Hänessä tervein sieluin kiinni pysyen värisemme, Lea."
Syntyi vaitiolo. Isä huohotti, katse maassa, surullisena. Lehtivarjojen särkemä valorepale kirjavoi päätä ja olkapäitä ja Lean värikästä hametta. Yksinäinen heinäsirkka tirskahteli hiljaa ruohokossa.
Ei mitään muuta ääntä. Vaitioloa vain ja kuin miettimistä, sillä aavistus oli tietämättä lentänyt laakson yli.
Vihdoin lopetti sen vaitiolon Lea: kietoi kätensä isänsä kaulaan, painoi päänsä hänen heikkoa, vanhaa rintaansa vasten ja itki siinä rauhallisesti, kuten vain paras lapsi isänsä turvaisassa sylissä itkeä voi.
V.
Niinä aikoina valmistui jotain uutta Israelissa, vaikka ei sitä kukaan voinut huomata. Mielet olivat kuin astiaan käymään pantu viini, joka voimallisimmillansa happanee ja käy, että seestys siinä alkaa voisi.
Niin. Sillä odotukseen väsyneet mielet kaipasivat lepoa, ja turhaan vaivautuneet, Jehovan puoleen kohotetut käsivarret alkoivat jo vaipua alas. Toiset niistä alas vaipuneista kääntyivät pakanoiden jumalain puoleen, toiset lepäsivät, ehkä taas uudestaan samalta Jehovalta apua anoaksensa, ja kolmannet — ja hyvin monet — eivät enää nousseet minkään jumalan puoleen.
Oli leikkuuajan jälkipäivät. Elojuhlan ilot oli jo iloittu ja elouhrit uhrattu. Köyhät kokosivat rikkaiden pelloilta niitä varisseita tähkiä, jotka rikas oli Mooseksen lakia täyttääksensä kokoomatta jättänyt, että köyhät osansa saisivat.