"Sillä", jatkoi hän, milteipä sivullisena, "kun me jotakin… jo-jotakin toivomme, näyttää se olevan meille onni, mutta… mu-mutta…"
Mutta kun me olemme sen saavuttaneet, onkin toivo väsynyt kuten matkansa suorittanut vaeltaja, ja silloin, tyttäreni…
Hän katsoi Lean silmiin kuin surullisesti ja ilmoitti:
"Silloin se saavutettu ja toivottu onni on meille arvotonta, ja…"
Oli kuin yksinäinen pilvi olisi lentänyt laakson yli, ilmestynyt äkkiä ja kiitänyt kepeine varjoinensa nopeasti ohi. Se näytti vain lennähtäneen ilmoittamassa, miten kepeää ja vaihtelevaa onni ja kaikki on ja miten pienikin puhallus meidät ja meidän elämänilomme hajalle repii ja reuhtoo ja…
"I-isä!" kummasteli Lea vanhan isänsä puhetta. Mutta vanhuksen varmuudella, pää raskaasti nuokuksissa, isä jatkoi murheellisena:
"Usko se, tyttäreni. Onni on väsyvä… Se on väsyvä tunne ja haihtuva ajatus. Ei se mitään todella olevaa ole."
"Ah meitä!"
Se äskeinen pilvenhattara, joka lensi kuin yksinäinen, kepeä lintu laakson yli, se oli vienyt äkkiä kaikki äskeiset ilot ja onnet. Kyyhkysenpojat vain leikittelivät, mutta ei hän huomannut niitäkään nyt.
"Kun sen uskot ja tiedät, Lea, niin paljolta pettymykseltä säästyt", jatkoi isä vakavana, raskaasti hengittäen ja surullinen katse maassa. Et silloin turhia tavoittamaan ryhdy, et siis myös pety, sitä hän tarkoitti sanoillansa ja lisäsi vakuuttavasti: