"Niin… miksi?"
"Siksi, isä, että… että, isä…"
Ah! Sanoja oli niin vaikea löytää. Isä näytti odottavan.
"Että… tahtoisin, että Herra antaisi onnen minulle", ilmoitti hän lopuksi.
Isä mietti. Tavallista syvemmin hän näyttikin miettivän nyt.
"Me-e…" alkoi hän sitten, "me, lapseni, etsimme onnea, mutta onni onkin ainoastaan… se on ainoastaan…" tapaili hän. Vaikea olikin nyt löytää sattuvia sanoja.
"Mitä, isä?" Aivan uteliaana Lea sitä tiedusti.
"Se on… on väsyvä tunne ja ajatus", puheli isä siihen, kuin itseksensä miettien.
"Sillä…"
Taas hän mietti. Monena se onni oli hänellekin näyttäytynyt ja aina pettänyt ja tyhjäksi hajonnut.