Niin, minä olen ihana, onnellinenkin ja iloinen nyt.
"Tip, tip, te armaat, puhtaan valkeat kyyhkysenpojat."
Vaimot olivat jo poistuneet, kun isä saapui. Iloisin mielin Lea hänelle selitteli linnuistansa:
"Uhratakseni Herralle…"
Sitä varten hän oli ne ostanut ja hoiti niitä kuin äiti parhaitansa. Hän tahtoi sovittaa niillä sen salaisen rikoksen, jonka oli äsken tehnyt unohtaessansa hetkeksi sen, mikä oli pyhää hänessä. Sitä ajatusta hän hoivaili povessaan kuin viatonta ja turvatonta kyyhkysenpoikaa.
"Eikö niin, isä?… Että me menemme uhraamaan?"
Se lapsen luottamus helähti hänestä raikkaana kuin väririkkaus hänen punakirjavasta hameestansa. Isä oli istahtanut ja mietti jotain vakavaa. Silmäkulmien terävät rypyt syventyivät, ja vihdoin hän kysyi miettivänä, ensi sanaansa venyttäen:
"Ja-a, lapseni… miksi tahtoisit uhrisi uhrata nyt?"
Muuten vain, tahtomatta mitään tiedustaa, hän sitä kysyi.
"Miksikäkö?" tapaili Lea.