"Rauhaa, Lea!… Ra-auhaa sinulle!" tervehti silloin mairea, pitkäveteinen ääni. Ne olivat vanhoja vaimoja, Martta toinen ja toinen Saara. Olivat kerinneet lampaita ja kantoivat nyt villavasua.
"Vo-oi miten kaunis!… Vo-oi kuinka ihana!" vaakuttivat he ihaillen ja samalla hyvitellen häntä.
"Niin, Martta!… Minä kyyhkysiä ruokin!" sanoi hän heille iloisesti ja lisäsi äkkiä:
"Ne ovat niin armaita… Vai eivätkö ole?"
Mutta eivät ne vaimot kiintyneet kyyhkysiin. Hänen omaa sulouttansa he ihailivat. Vyönauhat ja kirjava hame koristivat hänet niin somaksi, että:
"He-erran morsian… He-erran morsian!" vaakutteli vanha Martta, ja
Saara vahvisti pitkällä:
"Hä-äänen… Hä-äänen on Sakeuksen Lea!"
"He-erran hän on… Herran, ei muiden!… Ei muiden… ei muiden ole hän, ei", toisteli vieläkin Martta hartain äänin.
Lea heitä rakasti. Heidän puheensa miellytti häntä, toi iloakin mieleen. Hän antoi heille almun, ja kumarrellen he kiittivät ja lähtöä tehden siunasivat:
"Jehovan nimeen!… Herran nimeen!… Onni sinulle!… Ilo ja onni,
Lea, Sakeuksen tytär!"