Mutta ei! Turhaan minä kai toivon sitä, ja siksi vetää maa mieltäni täällä ja minä luon väkisinkin silmäni siihen Jerusalemiin, joka minulle korvaa edes osan siitä, minkä sinä, ystäväni, aiot kieltää minulta.
Ja niin edelleen. Jerusalem kohosi jossakin ihanana kuvana. Hän katsoi taas laaksoon. Siellä oli nyt niin tyhjää, kuin kuolettavaa. Väki kai piti puolipäivän hellettä katos-alla, eikä näkynyt muuta kuin pitkän-pitkä kamelikaravaani, joka yksitoikkoisena jonona vaelsi tietä pitkin laakson halki. Tajunta eroitti siitä vain jonon nuoramaisen suoltumisen ja kameliensa selässä keinuvien karavaani-miesten heleäväristen turbaanipäähineiden muodostaman loppumattoman pitkän, ilmassa huojuvan värijuovan.
* * * * *
Tuli jo ilta. Hän istui kotonansa yksin.
Akkunaan näkyi yhä iltavaloon pukeutunut laakso ja vastapäiset vuorenrinteet, joille pesiytyneiden kylien majat peittyivät paikoin puiden varjoon. Vaimot juottivat karjaa tai ruukku olalla tyynesti vaeltaen kantoivat koteihinsa iltavettä.
Miten rauhaisaa! Aasi seisoi vehmaan tammen alla kuin kuva ja vain joskus liikahutti korviansa.
"Täällä olisi hänen kanssansa hyvä olla!"
Ilta painui öisemmäksi. Äänet vaimenivat jo tyyten, Vehmaat tammet, vanhat öljypuut ja suipot sypressit eroittautuivat tummina hämärtyvästä, pehmeästä taustastansa.
"Ystäväni Lea!"
Niin. Veren ensimäiset vaahtokuplat olivat taas särkyneet, ja jäljelle jäi syvä ystävän kaipuu.