"Niin, Stefaan!… Sano jotta: sinä Jerusalemin ihana tytär!… Ah!"
Anna sinä minulle salaiset iltasi ja hellät yösi, niin minulla on taivas jo maailmassa…
"Katso, Stefaan!"
Hän osoitti Jerusalemiin vievää tietä. Joku puu kukki siellä veripunaisena kukista. Kuin ihana morsian kutsui se hiljaa punoittavalla värillänsä. Mielessä hiiviskeli silloin raukea, orpo kaipuu, ja silmiin siinsi taivaanrannan etäinen, uinuva sini.
* * * * *
Huh! Miten yksinäistä! Ainoastaan yksinäinen, laumastansa häipynyt vuorikauris hyppeli hätäisenä eräältä vuoritöyräältä pääsyä etsien.
Tänään oli hän taas osoittanut kylmyyttä isällensä, lähtenyt vuoristoon jousinensa ja istuksi nyt yksin kalliolla. Alhaalla levisi laakso ennallansa, ja yhä vain veti katsetta ja mieltä Lean ihana koti siellä.
"Jos hän olisi minun!… Jos hän sanoisi minulle ystävän hellän ja iloisen sanan: Stefaan!"
Niin. Sitä hän mietti.
"Jos hän sanoisi sen sanan, niin minulla olisi täällä kaikki… olisi
Jerusalem… ja maailma … ja taivaskin olisi…"