"Meidän yömme oli ehkä liian pitkä", miettivät he huolestuneina selitykseksi. Me — tarkoittivat he — riitelimme ehkä liika kauan. Jehova ehkä on rankaiseva meitä varoitukseksi niille muille, jotka meidän laillamme keskenänsä epäsovussa elävät.
"Sillä Hän on kiivas ja vanhurskas Jumala!"
Ja huoli oli alkanut syventää vanhuksien kasvojen ryppyjä ja vetää silmäkulmien kurttuja terävämmiksi ja harvemmiksi ja jouduttaa heidän vanhenemistansa niin, että he päivässä kymmenenkin elivät.
Sillä lupaus oli heille pyhä. Se oli annettu Jumalassa, Jumalan nimessä, ja lasten onni oli kallis heille.
Siitä he puhuivat nytkin, he ihanan aamun odottajat. Eivät he käsittäneet lastensa vastahakoisuutta, eivät niiden mielenmuutosta. Stefaankin oli lisäksi vielä niskoitteleva.
"Mutta, Sakeus… minä olen herra huoneessani ja pojalleni minä olen isä!" lausui vihdoin Jooas ankarasti. Hän sai voimaa, tunsi isänvaltansa.
"Niin, Sakeus!…"
Ankaruudella hän on ohjaava poikansa mielen oikeaan uomaan. Hän on pakoittava poikansa tahdon kulkemaan oikeata uraa, kuten vuoriseinät pakoittavat niiden väliin puristuneen heikon puron virtaamaan juuri siinä kapeassa uomassa, minkä ne seinät sen veden virrata jättäneet ovat.
"Ymmärrätkö, Sakeus?"
Ja voimallisin käsin hän puristi sauvaansa, kuin lyödäksensä kaikki esteet rikki.