"Se on tapahtuva… Sakeus."
Tapahtuva, tapahtuva se on. Sitähän toivoi Sakeuskin, Ääneti, miettien, syvä katse maassa, oli hän kuunnellut vanhan isän ankaraa puhetta, punninnut hänen puheensa sanoja, ja alkoi nyt vuorostaan hänkin puhua.
"Katso, Jooas…" alkoi hän ja hitaasti jatkoi:
"Katso: lempeyden voima on suurin."
Se tuli hitaasti, joka sanaa punniten, katse yhä maassa.
"Sillä", jatkoi hän, "lempeä sade kasvattaa ruohon ja saa kukat nousemaan maasta, mutta rajusade turmelee ja kaataa laihon".
Ah niin! Taas hän mietti:
"Jos siis meidän mielemme ovat lempeät, niin me herätämme lastemme povessa se-sen…" tapaili hän sopivaa sanaa, "sen hellän tunteen, joka on heidät yhdistävä kerran".
He huolestuneet! Puhe jatkui. Jooaksenkin ankara mieli alkoi sen kestäessä masentua hieman. Lempeys oli alkanut näyttää olevansa voimallisin ase. Yritti hän tosin vielä olla ankara, luvata käyttää isän valtaa, mutta Sakeus jatkoi:
"Jooas! Lapsen ja nuoren mieli on kuin heikko ruoko; myrsky…"