Heleillä vainioilla huokuu jo eloajan henki ja sävy. Satoa korjattiin aittoihin. Kuului korjuuväen iloinen laulukin joskus. Ja kirkasteräisenä kiiri päivä korkeudessansa kahlaillen joskus vieläkin kuumiksi tummenevissa taivassavuissa.
Huh-hei! Kesän kuivin ihanuus on kestetty. Rikas poudan ja sadeajan raja on tulossa. Kohta odotetaan muuttolintujen paluuta pohjoisesta.
Stefaan oli jo alkanut isällensä puhua Jerusalemiin menostansa. Lupaa hän oli niillä puheillansa tarkoittanut pyytää, mutta isä oli vaiennut kuin hauta. Ei ollut kuulevinansakaan koko puhetta. Heidän välillensä oli siten alkanut syventyä joku sanaton juopa, ja se ynseä äänettömyys, millä isä asiaan suhtautui, nosti pojassa uhmaa. Nyt tänään oli toki isä siihen puheeseen ääntänyt sanan.
"Uhraamaanko?" oli hän kysäissyt ynseästi ja oitis, vastausta odottamatta, lisännyt kuin toiseen asiaan mennen käskevästi:
"Menepäs heti… mene ja pidä huolta väestä, kun se valitsee kymmenyksiä!"
Ja tietoisena siitä, että poika tottelee, oli hän oitis poistunut, ikäänkuin pojastaan ja tämän asiasta sen enempää välittämättä. Aluksi oli Stefaan aikonut olla tottelematta. Isän käytös oli loukannut häntä. Mutta kävellessään ulkona osui hän joutumaan väen pariin ja jäi sen joukkoon oleksimaan, ikäänkuin ainakin näön vuoksi täyttääkseen isän käskyn.
"Stefaan! Kas sinä!"
Tervehtijä oli vanha palvelija Ruuben, aina iloinen, leikkisä veitikka. Lapsesta asti oli se ollut hänelle ystävä, huvittanut häntä sukkeluuksillansa. Olalle lyöden tervehti se nytkin ja hymy huulilla toivotti:
"Kaikki hyvä ja paras sinun olkoon!"
"No, Ruuben!"