Ja omalla tavallansa alkoi vanha Ruuben hyvitellä häntä. Iloisin elein se puheli ja selitteli:
"Minä olen huomannut… ha-haa!"
Se oli niin viisasta häneltä. Stefaanin surun ja sen syyt hän tarkoitti huomanneensa, viittasi aivan silmää iskien Lean kotia kohti ja ilmoitti:
"Tuolla, Stefaan!… Siellä ne ovat!"
Ne surujen syyt nimittäin. Eikä Stefaan voinut olla kuuntelematta. Häntä miellyttikin tämä eleily. Ruuben innostui ja neuvoi kuin hyvää nuorta toveria iloisen viisaalla salaperäisellä vihjailulla ja silmää iskien:
"Sillä niin sitä minäkin tein!"
Niin ja niin hän oli tyttönsä taipumaan saanut. Se olikin ollut kaunis, se hänen Saaransa silloin, ja ynseäkin se oli alussa ollut: oli väkistellyt ja vikisteilyt…
"Mutta minä!" kehaisi hän iloisaa leikkiä jatkaen. "Minä Ruuben
Hasajan poika… minä…"
Käden hän oli vain kietaissut vyötäisille. Suudelman hän oli painanut tyttönsä huulille ja oli antanut hänen tuntea, mitä voi miehen veri silloin kun se on kuuma.
"Ja niin suli tyttö kuin vaha!… Seelah", kehaisi hän. Lämmenneenä, suutelojen ja syleilyjen huumaamana se oli rauennut hänelle, kietonut kätensä kaulaan, maksanut suutelon suutelolla, syleilyn kiitollisuudella, rakkauden hellyydellä…