"Ja, Stefaan…"
Mutta siinä loppui veitikka hänessä. Hän muisti ne hetket… ihanan Saaransa… kaiken, heltyi, kyynel kihosi silmiin, sillä se oli ollut niin kaunista, puhdasta.
"Se hetki…" yritteli hän eikä voinut. Se hetki, tarkoitti hän, ei toistu, ei palaa. Se on vain yksi ainoa elämässä, se ensi lemmen antautumishetki. Se on vain hellä ja nopea värähdys veressä… helähdys kukassa ja…
Ei mitään muuta. Kun se on ohi, on elämän keväisin ainiaaksi lopussa. Kuin surullisena seisoi vanha Ruuhenkin vehmaan leipäpuun juurella sitä sykähdyksenä ohikiitävää hetkeänsä muistellen.
"Niin, Stefaan… niin", vakuutti hän. "Nopeasti ja ihanana kuin uni kiitää se hetki sinunkin ohitsesi, ja mikähän tulos lieneekin, eroko vai ystävyys, niin se paras, se hellin on mennyttä jo iäksi sinulta. Se on vain suonensykähdys sinussa. Mitään muuta se ei ole".
Mutta nuori mies seisoi hänen edessään entistä surullisempana. Taivaskin alkoi pilveytyä, ja siitä heidän editsensä tuuhean tammen alitse vaelsi verkallensa, yksitoikkoisesti kymmenyksien valintapaikalle kulkeva karitsajono.
VII.
Härillä kynnettiin vainioilla. Yksitoikkoisesti viilsi aura vakoa maahan. Ääneti kääntyi vakoon pellon multa, ja ajatuksettomana loilotti kyntäjä verkkaista lauluansa.
Tänään oli Stefaan kulkenut Sakeuksen kaivon ohi. Siinä kaivolla oli istunut Lea ystävänsä Rebekan, Jeminin tyttären kanssa, mutta nähtyänsä hänen tulevan oli Lea noussut, tarttunut Rebekan käsivarteen ja poistunut nopeasti. Stefaan oli masentunut, tullut sitten kuin kuumeiseksi. Ja ensi puuskan ohi mentyä oli taas noussut vaahto hänessä. Jerusalem iloinensa kutsui saamaan hyvitystä, ja päättävästi hän puhui siitä nyt isällensä:
"Niin, isä. Minä olen päättänyt sen."