"Vastaa!"
Se oli luja käsky, ankaran isän käsky. Pojan mitta oli täysi jo. Nyt!
Vaikka uhman vuoksi nyt!
"Vastaa, käsken minä! Kenen on tämä käsky?"
"Olemattoman!"
Se tuli kuin salaman isku. Isä kalpeni. Ei hän sitä aavistanut.
Päätänsä käsin tapaillen hän huudahti:
"Jehova suuri!… Minäkö olen pakanoiden siittäjä ja isä!"
Kuin salaman lyömänä hän vaipui istumaan, ja synkkänä poistui poika huoneesta ulos. Puut siellä vain viheriöivät ennallansa. Tienvierellä istui rampa, ja härkäpariansa lepuuttaen seisoi kyntäjä vaolla auraansa nojaten.
* * * * *
Illan hämärät haihattelevat jo näillä surujen mailla. Ja saapuu yönkin ensi pimeä.
Stefaanin isä on toipunut, koonnut voimansa ja on taas luja. Hän rukoilee: