"Herra Zebaot! Jos vuoret hajoaisivat, jos ne rae rakeelta murenisivat, en minä Sinusta luovu enkä murene Sinusta. Jos taivaan vahvuus järkkyisi, en minä sinusta järky.
"Ja siksi, Herra, siksi on tämäkin isku menevä huoneeni yli ja ohi kuin kepeä sadekuuro. Siunaukseksi olet Sinä minulle koettelemuksen kääntävä, ja nöyränä on poikani palaava polvistumaan eteesi, Herra.
"Minä uskon sen, Herra, Israelin Jumala."
Oli lähellä puoliyötä. Yön jykevä pimeys peitti hänen talonsa ja kaiken synkkään, mykkään äänettömyyteensä.
* * * * *
Rebekka, Lean ystävätär, oli Elian pojan Joelin kihlattu morsian. Kaivolla oli hän jo alkanut kertoa onnestansa, ja kun Stefaanin tulo keskeytti, jatkoi hän sitä nyt huoneessa, oli iloinen ja kertoili.
"Niin, Lea!" Ja lämpimästi hän puristi käsivarrellansa ystävänsä käsivartta ja lisäsi:
"On kuin olisi yön tulokin ja kaikki… kaikki … kaikki vain yksi ainoa… yksi ainoa valkeneva huomen, ja… Lea!"
"Sinua!"
"Niin, ystäväni!" Hänen poskensa aivan hehkuivat, ja silmissä paloi onni ja ilo.