"Sinua, Rebekka!"
Hän lausui sen Rebekan onnesta iloisena, onnellisenakin, mutta…
Mutta, ah! Miksi heräät minussa taas, sinä outo kysymys; heräät kuin viaton lapsi unesta ja kuitenkin aina särjet ilot minulta ja herätät huokauksen!
Miksi?
Niin, miksi en minäkin voisi niinkuin Rebekka siitä iloani ja onneani ottaa? Onhan siinäkin, lemmessä, tarjona, ainakin luvassa paljon… kaikkikin tavallansa, kuten kyyhkysenpojalle on pesässä tarjona kaikki: toivojen täyttymys, rauha, onni ja ilo. Lentäähän mieli ja mieliteot niin usein siihenkin… lempeen. Miksi siis en…?
Mutta ah te iloni, te orvot kyyhkysenpojat! Ei teille vastausta maailmassa. Nukkukaa siis emonne siiven suojaan, rauhoittukaa ja antakaa vaimeta maailman ilojen mielestänne.
Ja hän pidättäytyi. Hiljaa hymyillen hän toisti ystävällensä puoli-surullisen kaihoisan:
"Niin… sinua, Rebekka!"
Rebekan sulhanen Joel saapui siihen. Oli tullut kihlattua morsiantaan saattamaan kotiin.
"Heleijaa!" tervehti hän jo kaukaa iloisesti, ja kun nuori morsian juoksi vastaan, kietaisi hän tytön syliinsä ja nosti vallattomasti ilmaan.