"Noin, lintuseni!… Noin ylös, armaani!"
"Hops!"
Miten iloisia ja onnellisia he olivat! He lintuset! Se ajatus kuvastui Lean silmistä sanoittakin. Nuori mies piteli morsiantansa käsistä kiinni, leikitteli niillä käsillä, katsoi silmiin ja iloisesti kehoitteli:
"Noo… sinä morsiameni! Kerroppas, leperräppäs jotakin iloistasi minulle. Sinä… sinä…"
Hän yritti suudella, mutta tyttö sysäsi hänet pois vallattomasti, vetäisi istumaan, istahti itse syrjin viereen ja kädet olalle laskien ja onnellisena silmiin katsoen alkoi puhella hänelle:
"Sinä… Joel… sinä tulit." Eihän siinä sanoista väliä ollut. Leankin he unohtivat.
"Tulit… tulit!… Tänne sinä tulit", jatkoi vain tyttö onnellista iloansa, otti sulhasensa kasvot käsiensä väliin, katsoi yhä iloisemmin ja hoki vain ainoaansa:
"Sinä… sinä… Ah sinä!"
Mutta silloin ei nuori mies malttanut. Ilon vallassa hän kietaisi kätensä vyötäisille, nosti yks-kaks tytön kuin lapsen polvellensa, puristi syleilyyn ja palkitsi onnen palavilla suuteloilla.
"Tulin… tulin… tulin… minä tulin", ehti hän vain hokea siinä suudelmien välissä.