Ah heitä!
"Katso, Lea! Enkö ole onnellinen?" iloitsi nuori morsian siinä sulhasensa polvella istuen ystävällensä, ja suruisuuttaan salaten hymyili Lea hiljaista, kadehtivaa:
"Niin… Sinua, Rebekka!"
* * * * *
Nyt ne olivat tulleet, ne muuttolinnut, ne etäisen pohjolan kävijät. Väsyneinä ja nääntyneinä ne raukat palasivat sieltä, sieltä… missä hetki soi onnen. Matkan vaivat, uupumus ja kaikki, kaikki oli sen onnen hinnaksi annettu nyt.
Rebekkakin oli sulhasinensa lähtenyt. Lea istui taas yksin, ja syksyisessä laaksossa tuntui nyt jo se tyhjyys, josta Stefaan oli puhunut kerran. Hän katseli niitä muuttolintu raukkoja ja mietiksi jotain, mitä mieli mietteeksi toi.
"Tip… tip… tip!" puhui hän jonkun hyvittelevän sanan lintusille. Ajatus tahtoi joskus sammua. Hän tajusi vain jonkun tyhjyyden, jossa hän kaipasi… kaipasi…
Niin! Jospa joku minun kaipuuni selittää voisi! Toisinaan en itse ole selvillä siitä, mikä minussa voitolle pyrkii, toinenko vai toinen…
Ehkä se toinenkin… Ehkä… Kenties… Kaikki on minulle toisinaan sumua ja kuumetta ja unta…
Niin on. Mutta minä tahdon, minä koetan olla luja. Minä tahdon taisteluni taistella, voittoni voittaa, itseni hillitä ja…