Hän, minun lapseni, minun iloni. Kun hän nyt tulee, näkee ja on iloinen.
Hän tarkasti, puuttuisiko vielä mitä.
"Ah niin!" huomasi hän. "Liljat tänne… Ja tuo olkoon tuossa!… No nyt… Lea!… Le-eaa!" kutsui hän huutaen. Lea tulikin.
Mikä kiitollisuus!
"Sinä, Haagarini!… Sinä muistit sen… syntymäpäiväni!"
Ja kiitollisilla suuteloilla ja syleilyillä palkitsi hän hoivaajaansa ja lyöden vallattomasti iloiten käsiänsä yhteen hän puheli hymyilevälle Haagarille:
"Tiedätkö?… Tiedätkö miksi minä olen eniten iloinen?… Tiedätkö,
Haagar?"
Ja vastausta odottamatta hän selitti:
"Siitä, että saan olla sinulle kiitollinen!"
"Sinua, lapsi!… Sinun ilojasi, pienoiseni!"