VIII.
Jooas, Stefaanin isä, oli sairastunut, murtunut. Sanoma oli levinnyt läpi laakson, ja kaikki tiesivät, että isän ja pojan välillä oli jotakin outoa tapahtunut.
"Herran tuuli on käynyt talossa. Se on puhaltanut kylmyyden isän ja pojan välille", sanoivat toiset. Mutta toiset pudistelivat päätänsä ja arvelivat:
"Se on saatana… hän, joka on pahuuden itu ja syy…"
Ja kolmannet ja hyvin monet puhuivat jotain muuta. Toiset olivat murheellisia, toiset, viholliset, iloisia, ja useat puhuivat asiasta puhuaksensa.
Mutta Sakeuksen talossa surtiin, kuin olisi onnettomuus kohdannut omaa majaa.
* * * * *
Pieni, eloisa sadekuuro oli eilen kepeästi iloiten lentänyt laakson ylitse, mutta nyt uinaili taas pouta ennallansa. Oli se sade toki tavallaan elvyttänyt iloisella kulullansa kaikkea, mieliäkin.
Ja tänään olikin Lean syntymäpäivä. Omin käsin somisteli Haagar hänen huonettansa. Hänen äidillinen silmänsä oli jo kauan nähnyt syvälle Lean sieluun, ja mieli murheellisena oli hän alkanut taivuttaa tyttöä siihen, jota oikeana ja toivottavana piti. Hän tiesi sen sukulupauksen. Hän rakasti Stefaania kuten Leaakin ja toivoi näkevänsä heidät kerran yhteen sidottuina. Hän oli alkanut taivuttaa Lean mieltä ja mielitekoja hiljaa, niin ettei tyttö itse sitä huomaisikaan. Hän koki sitä johtaa kuin juoksevaa vettä.
"Kas niin!" puheli hän siinä yksin puuhaillessansa. "Nämä ruusut siroitan vuoteeseen… näin… Kas, kuinka kaunis!… Kunpa hän tulee nyt!…"