"Ne poloiset."
"Niin", tarttui nyt Lea. "Eikö totta, että ne aina sitten huomaavat pettyneensä ja niin palaavat aina takaisin tänne?… Ne pienet."
Ne pitkämatkaiset! Jotka hetkestä maksavat matkan vaivat!
He johtuivat puhumaan pettymyksistä ja semmoisista. Huokaillen puheli
Haagar:
"Pettyvät… pettyvät!… Pettyvät ne pienet!… Mutta mitäpä siitä", käänsi hän äkkiä ja lisäsi:
"Kaikki, lapseni, kultaseni, meille on pettymystä, sillä kaikki menee ohi eikä milloinkaan palaa… Ka-aikki… kaikki… kaikki, ystäväni", käänsi hän taaskin huokailuksi.
Vaiettiin. Taas alkoi Haagar huokaillen:
"Heh-hei!… Mitäpä siis siitä!… Pettyminen, lapseni, se että huomaamme pettyneemme, on vain totuuden valkeneminen meille…"
Ei siinä siis mitään surtavaa ole. Muutos vain. Se että entinen, se jota halusimme, jonka saavutimme, on vain tullut jo vanhaksi meille. Ei siis mitään pettymystäkään. Siinä kaikki.
"Ah!"