Niinkuin et muka itse tietäisi, että puuttuu…
"No kuka?"
"Stefaan!"
"Hän;… Haagat!"
Hän lausui sen kuin muka kummissaan, kuin ei hän toki moista olisi ajatellutkaan. Ja ikäänkuin kaiken leikiksi pannen purskahti hän teennäiseen nauruun ja torui Haagaria vallattomasti:
"Sinä!… Vai sinä!… Semmoisia!"
Mutta Haagar hymyili hellästi, viisaasti, ja puhui kuin muka itsekseen toistellen:
"Se-e… se vanhan sydän aavistaa… Aavistaa se mikä, se nuorelle oikeaksi iloksi ja onneksi elämässä olisi… Hohhoi."
Ja niin jatkui. Nyt oli ilon ja onnen päivä, nyt taas. Muuttolinnutkin olivat toipuneet väsymyksestä. Ne tirskuttelivat varvuillansa huolettomina keinahdellen, ja vuorenrinteillä, missä päivänpaiste ilakoi, hyppelivät vikkelät vuorikauriit iloa pitäen…
Niin!