Miksi onkin nyt mieli niin kepeä tänään? En minä sitä tiedä. Tajuan vain, että on niin hyvä ja kepeä olla.
On jo iltapuoli. Valaistus kuulastuu. Muhkeat seetripuut siellä vuorenrinteillä pehmenevät väriltänsä, tummenevat leppoisammiksi. Laitumelle päästetyt kamelit seisoksivat veräjillä kuin leväten, Ja kaivoilta kuuluu iltavettä noutamaan kokoontuneiden vaimojen soliseva puhelu ja majojen pihoilta leikkivien lapsien ilo. Koko laakso on kuin tahtoisi siemaista päivän viime hetkeä, ennen levollemenoa.
Ja niin olen minäkin. Se laakson eloisuusko lie vielä huolettomuutta ja virkeyttä lisännyt.
Hän puuhaili huoneessansa, järjesteli siellä sitä ja tätä, puheli joskus työllensä sanasen ja syventyi ja unohtui siihen. Ruukkua paikoilleen kauniisti asetellen hän hiljaa ajatuksissaan hyräili:
"Ja joutsen vuotteli armastansa…"
"Kas niin", käänsi hän ruukulle puheeksi, huomasi ruusuilla siroitellun vuoteensa ja…
"Sua Haagarini!… Miten ihanaa!… Haagar!… Haagar!" käänsi hän kutsuksi ja kutsutun tultua aikoi vieläkin kiittää.
"Mi-mistä?" esteli Haagar.
Vuoteesta, sen ruusuista hän olisi iloiksensa kiittänyt, mutta Haagar hymyili ja puhui taas salaperäisesti, viisaasti:
"Niin… Vuode, lapseni… vuode… se on meille vaimoille paljon…"