Laaksossa vallitsi hiljaisuus ja pouta. Ylempänä, vehmaan öljypuun luona näkyi vanha, kivistä ladottu uhrialttari, jolla eräs Ahaksen esi-isä oli muinoin uhrannut oinaan, ja sen alttarin ääreen polvistuneena rukoili vanha, hurskas Ahas nyt Herraa yksinäisyydessä.
XI.
Ja punaviini on silloin kuohuva ja valkoviini on vaahtoava, ja se kaikki on oleva Herralle Israelissa!
Viinijuhlat olivat näet jo tulossa. Juhlat viininkorjuun kiitokseksi.
Ne olivat usein ja paikotellen oikeastaan nautinnon juhlia. Etelän hehku sai silloin vapaasti palaa. Palestiinan kuumaveriset lapset elivät silloin hetken, jolloin pilviä ei saa missään näkyä, ei aitoja missään esteenä olla. Niihin juhliin oli oikeastaan sekoittunut voimaksi ja hengeksi pakanoiden hengen hehku, idän ja etelän, Egyptin ja Baabelin raju, hillitön nautinto. Se henki oli tullut niiden maista kuin viinin huumeinen höyry, tunkeutunut hienoimpiin huokosiin ja imeytynyt suoniin ja pannut kaiken kuumenevan käymään oman henkensä mukaan.
Niitä juhlia nyt valmisteltiin, ja niiden valmistusaikoina koki Saul yhä taivuttaa Stefaania lähtemään Jerusalemiin, ainakin nyt, jos ei ennen, niin oitis juhlien jälkeen. Hän kuvaili taas niitä iloja, jotka jo matkallakin tarjolla ovat. Hän itse oli kerran ollut Baalin juhlassa Samariassa. Oli uhrattu Baalille, oli riemuittu, juovuttu, nautittu.
"Ne Baabelin tyttäret ne siellä…"
Miten se houkutteli nyt joskus, tämä Saulin himmeä, vihjaileva puhe!
"Ja ne ihanat Samarian tytöt… Ne tanssivat tyttäret ja… Ah!"
Ah todellakin! Enkä minä jaksa olla sinun puheillesi kuuro, ystäväni
Saul, sillä en minä ymmärrä.