Ja niin johtui hänen vihastumisensa asiasta asiaan mennen Hyväkkääseen, ja nyt jo sen mullikkaan. Hän jo äkäili sille:
"Ja tuota tuommoista elävääkö luulisi Hartikainen minun pelkäävän."
Hän vihastui ja innostuikin. Jo sieppasi hän seipään ja ärjäsi härkää säikyttääkseen vihaisen:
"Häh!"
Mutta härkä kuuli sen, katsahti ja jo tuhahti. Jussi Purasen luonto siitä vain synkkeni ja hän toisti ärjäisynsä entistä kovemmin, seiväs jo kohona.
Ja muuta ei tarvittu. Härkä kuopasi etujalallansa maata, niin että sammalet pölähtivät ja lähti puhahdellen samoamaan Jussia kohti. Tämä puolestaan siitä ärtyi. Seiväs kohona lähti hän härkää vastaan ja mitä lähemmäksi toisiansa he pääsivät, sitä nopeammaksi kiihtyi kummankin kulku, kuten ainakin päällehyökätessä. Härkä taivutteli jo niskaansa ja sokeaksi asti myrtynyt Jussi Puranen vannoi:
"Nyt… Vaikka repeäisi itsensä pirun nahka, niin nyt ei hellitetä!"
"Hä-häh!" karjasi hän lopuksi ja sätkäsi seipäällä ahoa, niin että tanner jymähti. Ja sitä ei härkä sietänyt. Se säikähti, lehahti aivan kohona, puhahti, käännähti nopeasti ja läksi häntä ojona juosta jolkuttelemaan lehtoa kohti, Jussi Puraselle se antoi luontoa. Seiväs kohona läksi hän takaa ajamaan. Vauhti kiihtyi juoksun mukaan vähä vähältä. Vihdoin syöksyi härkä tiheään metsään, niin että oksikko rusahti, ja hävisi sinne. Voitokkaana seisoi Jussi sankan metsän reunassa, löi seipäällä kuusen kylkeä pitkin, niin että oksat paukkuivat poikki ja metsä ryski.
"Häh!" karjasi hän lyödessänsä, löi toistamiseen täysin voimin ja ärjäsi minkä jaksoi uuden:
"Hä-äh!"