Silloin osui tulemaan metsäpolkua myöten Änkkä-Antti, se sama, jonka kurkkuun takertui sana joskus niin tiukasti, että tuli ulos vasta monien turhien yritysten jälkeen. Hän tuli ongelta. Ryskeen kuultuansa riensi hän paikalle juoksujalassa, ja nähtyänsä Jussi Purasen hutkivan seipäällä metsää, ihmetteli, kokien parhaansa mukaan saada sanoja ulos suustansa:
"Me… me… me… metsääkö sinä hu… hu… hu… hutkit?"
Jussi Puranen ikäänkuin hämmästyi, tai oikeammin ikäänkuin häpeili tätä peliänsä, ja hellitti seipäänsä. Kohta kumminkin muuttui ujostelu vihaksi. Miksi pitikin Änkkä-Antin siihen viskautua, juuri tällä hetkellä! Sekin uusi ärsytys siis nyt vielä! Synkkänä istahti hän kivelle, tavalliseen kumaraansa painautuen ja vaikeni. Änkkä-Antti kertoi jotain. Puranen myrtyi. Nyt selitti jo Antti:
"Olin o… oo… oo… o… ongella ko… koko pä… pä… pä… pä-päi… päivän… Pä… pä… pä… päivän!" korjasi hän vielä viime sanan, aivan vaistomaisesti. Silloin murahti jo Jussi Puranen halveksivana:
"Tulee tuota nyt tuommoista päpätystä pässin parrastakin."
Tietysti Änkkä-Antti siitä suuttui, sillä hän oli arka viastansa.
"Mi… mi… mi… mi… mitä!" änkkäsi hän jo uhkaavana, aivan oudostuneena. Mutta Jussi ei voinut hänelle antaa sopimattomaan aikaan tuloa anteeksi, ja matki ylenkatseellisesti:
"Ka si, si, si, si, si, sitä!"
Nousi kinastelu. Mielet kuumenivat. Jussi Puranen pisteli sanoilla synkkänä. Vihdoin suuttui Änkkä-Antti, niin että kirosi:
"Pa… pa… pa… pa… pa… paholainen!"